Stutthofin keskitysleirin kauheudet

"Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme 7.45 bussilla Stutthofin keskitysleirille. Stutthofissa saimme yllättäen suomen kielisen opastuksen. Opas kertoi kuinka Stutthof oli ensimmäinen keskitysleiri ja perustettiin sodan toisena päivänä 2. syyskuuta 1939. Stutthof oli toiminut jo aiemmin vankilerinä sen jälkeen, kun kansallisosialistinen puolue nousi valtaan Danzigissa 1930. 

Vankileirin olot olivat heikot. Vangit pitivät vaatteita joilla tuli leirille eikä saaneet uusia vaatteita, kenkiä ei saanut pitää, vangit nukkuivat ahtaassa huoneessa lattialla. 

Vankien olot paranivat virallisen keskitysleiristatuksen myötä, sillä nyt leirille tuli saksalainen järjestelmällisyys ja vankien olot paranivat hieman. Vangit saivat uudet vaatteet, jotka oli tehty puuvillan ja nokkosen sekoituksesta ja puukengät. 

Kesällä 1944 leristä tuli tuhoamisleiri eli vankeja alettiin tappamaan kaasulla järjestelmällisesti. Suomen tehtyä välirauhan Neuvostoliiton kanssa leirille joutui myös 90 suomalaista merimiestä. Suomalaisten asema leirin hierarkiassa oli korkea, ja peräti 85 heistä selvisi takaisin Suomeen. 

Opastuksen jälkeen meillä oli workshop, jossa käytiin läpi kansanmurhia yleisesti". - Lauri

"Paikan päällä tuli selväksi, miten suunnaton kärsimys ja julmuus vallitsivat toisen maailmansodan aikana keskitysleirillä. Käynti Stutthofissa herätti minussa voimakkaita tunteita ja avasi silmät sen kauheuden mittasuhteille.Tämä kokemus vahvisti käsitystäni siitä, ettei historiaa saa koskaan unohtaa. Se on osa meitä ja opetus tuleville sukupolville. Historialla on suuri vaikutus nykypäivään. Se muistutti meitä kaikkia siitä, että meidän on tärkeää kantaa vastuumme, olla tietoisia menneisyydestä ja taistella ihmisoikeuksien puolesta, jotta mitään tällaista ei tapahdu enää koskaan. Keskitysleirikierroksen jälkeen osallistuimme kahden tunnin mittaiseen workshopiin, jossa syvennyimme käsittelemään kansanmurhia." - Eero

"Puolan matkamme ensimmäinen kokonainen päivä lähti käyntiin hotellin ravitsevalla aamupalalla, jonka jälkeen suuntasimme bussikuljetuksella hotelliltamme Stutthoffin keskitysleirimuseoon. Matka kesti vajaan tunnin, jonka aikana sai torkuttua vielä univajeita matkapäivältä pois. Emme meinanneet edes huomata leiriä aluksi sinne saapuessa, mutta opimme myöhemmin että keskitysleirin sijainti oltiin valittu hyvin tarkkaan. Metsä suojasi näköyhteyttä tieltä ja lähellä oli meri sekä joki, jotka kummatkin vaikeuttivat pois karkaamista.

Saimme puolentoista tunnin ohjatun kierroksen suomeksi keskitysleirimuseon alueella, mikä oli kätevää, sillä pystyi kääntämisen sijaan keskittyä historian oppimiseen.

Leirin rajat olivat säilyneet hyvin, ja Kuoleman portista sisään astuessa tunnelma ryhmässä muuttui heti. Opas sanoi meille sanat, joita juutalaisille oltiin sanottu heidän saapuessa leiriin ja kävellessä portin lävitse: “Tästä lähtien ette ole enää ihmisiä vain kylmiä numeroita.” Opimme, että Stutthofia ei suinkaan rakennettu juutalaisia varten, vaan se oli toiminut alun perin  parantolana. Ennen toisen maailmansodan alkua elokuussa 1939 leiristä päätettiin tehdä  vankileiri Saksan poliittisille vihollisille, ja helmikuussa 1940 Stutthofista muunnettin keskitysleiri, joka laajeni vuoteen 1942 asti. Keskitysleiri avattiin 2.9.1939, päivä Westerplatten taistelun alkamisen jälkeen. Aluksi sinne kuljetettiin poliittisia vihollisia, myöhemmin juutalaisia. 

Kierros alkoi synkästi heti, kun näimme 100 000 juutalaisten kengän pohjallista suuressa kasassa. Todellisuus lankesi heti päällemme. Kengänpohjat eivät kaikki olleet täältä Stutthofista, vaan niitä oltiin kuljetettu mm. Auswitchista. Sodan aikana Stutthofissa oli kylläkin ollut yhteensä 110 000 vankia. 

Jotta ymmärtäisimme Stutthofin tapahtumia paremmin, opas piti meille pienen tiivistelmän Gdanskin alueen historiasta. Vaikka monet hänen kertomista asioista oli jo ennaltaan tuttuja, niin kertaus teki todellakin hyvää, koska siitä nousi muutama ennalta tuntematon fakta esille. Tiesitkö, että vuonna 1920 Kansainliiton johtavassa Danzigin vapaakaupungissa oli 400 000 asukasta, joista vain 10-13-prosenttia oli puolalaisia.

Danzigin vapaakaupunkiin tuli jo vuonna 1930 natseja ja he nousivat hyvin pian valtaan. Toisen maailmansodan alkaessa Danzigissa oli enää 200 juutalaista, koska heille oltiin annettu mahdollisuus muuttaa pois natsien tullessa valtaan. Meitä jäi mietityttämään asiassa se, että onnistuikohan edes muutama juutalainen muuttamaan tarpeeksi kauas natsien terrorin vaikutusalueelta. 

Pääsimme seuraamaan leirin alueellista kasvua aina vuodesta 1939 vuoteen 1944. Vuonna 1939 leiri oli vain 0,8 hehtaaria, mutta vuonna 1944 se oli jo 120 hehtaaria. Leirin pinta-ala 150-kertaistui vuodesta 1939 vuoteen 1944. Leiristä oltiin tehty museoon myös pienoismalli. Sen näkeminen jäi ärsyttämään, koska miten saatettiinkaan panostaa niin paljon saksalaisten vihollisten tuhoamiseen. Olemmehan me kaikki ihmisiä ja samasta lihasta ja verestä tehtyjä. 

Ainakin sodan alkuvaiheessa jokaisesta vangista tehtiin oma henkilökortti. Niissä kerrottiin mm. sukupuoli, mistä on kotoisin ja jokaisen vangin oma numerokoodi. Kirjain kertoi mistä maasta kukin vanki on kotoisin. Yllätykseksemme leirillä oli ollut myös suomalaisia. Yhteensä 90 suomalaista merimiestä oli päätynyt vangiksi leirille. Heistä viisi valitettavasti kuoli leirillä, mutta loput 85 selvisivät. Vielä suurempi yllätys oli, kun opas kertoi kuinka leirillä oli syntynyt yksi suomalaislapsi,  Lea Kulonurmi, joka nykyään asuu Raumalla. Meitä jäi kalvamaan se, kuinka laaja vaikutusalue näillä Puolan ja Saksan alueilla olevilla leireillä on ollut koko Eurooppaan. 

Kun Stutthof oli vielä vankileiri, käyttivät vangit omia vaatteitaan, ja heidät tunnistettiin pahvinpalalla, jossa oli vankinumero. Vankileirillä vangeille saatettiin opettaa muun muassa saksan kieltä, ja heitä pidettiin kurissa. Keskitysleiriksi muututtua vangit saivat raidalliset leirivaatteet, joissa olevat kangaspalat kertoivat vangin tulomaan ja luokituksen. Vaatteet olivat väärän kokoisia sekä huonoa materiaalia: ne eivät hengittäneet, ne repeytyivät helposti ja olivat todella painavia märkinä. Naisilla ei ollut alusvaatteita. Vangit käyttivät puukenkiä, jotka johtivat jalkojen haavoihin. Haavoista vangin kehoon päätyi infektioita, jotka kylmien olosuhteiden ja niukan ruoan yhteisvaikutuksesta koittivat vangin kuolemaksi." - Linnea ja Emilia